Se oli löytänyt suklaakonvehteja niin urkuparvelta kuin pommisuojastakin.
Ja juuri tänään se oli löytänyt taas piparin keittiöstä.
Siitä lähtien, kun se oli itsenäisyyspäivänä salaa mussuttanut melkein koko kakun yksin niin oli herkkuja alkanut löytyä joka kolosta. Nyt se oli varma, että joku tiesi sen olemassaolosta.
Kirkonrotta pälyili salamyhkäisesti oikealle ja vasemmalle kirkon pihalla. Se katseli eteensä kohoavaa kirkon kellotornia ja lähti kipittämään sitä kohti.
Kirkonrotta oli ennenkin käynyt tornissa, mutta vain harvoin. Se ei välittänyt kovin korkeista paikoista ja paheksui suuresti meteliä, joka kirkon kelloista lähti joka viikko. Mutta hätätilanteissa se oli valmis käymään tornissakin. Kirkonrotta vipelsi torniin sisään ja kiipesi ensimmäiselle tasanteelle.
Se kurkisti tornista ulos ja jäi tarkkailemaan kirkon pihaa. "Täällä voin vakoilla tovin ihmisiä ja ehkä päästä jyvälle niiden toimista!" se tuhisi ja rouskaisi palan piparista, jonka se oli ottanut matkaevääksi. Yhtäkkiä se näki kuinka joku ihminen tuli ulos kirkon ulko-ovesta ja käveli pihalla olevan tuijan luo. Ihminen otti kourallisen suklaakonvehteja taskusta ja asetteli ne tuijan alle. Tämän jälkeen ihminen katosi takaisin kirkkoon.
Kirkonrotta lähti juoksujalkaa kohti kirkon ovea ja livahti sisään. Se kuuli kuinka joku käveli portaita alas, kohti kellaria, ja pinkaisi perään. Se seurasi ihmistä aina pohjakerrokseen asti ja jähmettyi paikoilleen katselemaan, kuinka ihminen otti kengät ja takkinsa pois ja lähti takaisin yläkertaan. Kirkonrotta kurotti kohti takkia ja katsoi nimikylttiä.
"SUN-TIO" se tavasi hämmästyneenä.
"Tottakai suntiot tietää olemassaolostamme" kuului ääni rotan takaa. Kirkonrotta kääntyi siinä salamassa ympäri ja näki vaalean rotan tuijottamassa sitä iso hymy kasvoillaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti